Joskus muutama vuosi sitten joku suositteli minulle norjalaisen Erlend Loen kirjaa Supernaiivi. En silloin tarttunut tuumasta toimeen, mutta pari viikkoa sitten ostin sen Suomalaisen kirjakaupan kolme kympillä -alennuksesta, ja tänään luin sen yhdeltä istumalta.
En minä oikein nyt ymmärrä. Typerä nuorimies ahdistuu ja taantuu lapsen tasolle. Mikäs tässä nyt oli niin hienoa ja oivaltavaa? Kirjan umpikliseinen sanoma oli selvästi se, että pitäisi nauttia elämän pienistä asioista. Sitä viisautta en olekaan ennen kuullut. No, ei Supernaiivi ihan ansiotonkaan ollut; Se on selvästi samaa sarjaa Pikku Prinssin kanssa, mutta Supernaiivin pystyin lukemaan ärtymättä suuremmin – itseasiassa Supernaiivi oli ihan mukavaa luettavaa, mutta ei se kyllä niin hyvä ollut, kuin minun on annettu ymmärtää. Hauska se nyt ei ainakaan ollut. Muuan arvostelija on kirjoittanut:
Jos pystyy lukemaan Supernaiivin läpi nauramatta tai edes huvittumatta, on kylmä ja paha ihminen.
Minä olen kylmä ja paha ihminen. Tai en ole varma, huvituinko jossain kohdassa – siinä, jossa meidän supernaiivimme kertoo, miten häntä vähemmänkin sympaattisilla miehillä on tyttöystävät, mutta hänellä ei.
Itsekin lukenut kaksi kertaa.. Ekalla kerralla en muista huvituinko, mutta tokalla kyllä vain ärsytti ja säälitti.
Ei kyllä naurattanut – ennen kuin luin kommenttisi: “Tai en ole varma, huvituinko jossain kohdassa – siinä, jossa meidän supernaiivimme kertoo, miten häntä vähemmänkin sympaattisilla miehillä on tyttöystävät, mutta hänellä ei.”
:D loistava.
Pidän kuitenkin kirjasta jossain määrin, mutta totta, ei se hauska ole.