Tulin lukeneeksi Marianne Backlénin romaanin Karma. Mieli tekisi kirjoittaa siitä jotain, mutta Panu on vanhan bloginsa merkinnöissä (Pako poroporvallisuudesta ja Lisää sonnimiehistä), joista alunperin sainkin innoituksen noutaa Backlénin romaani lähikirjastosta, ynnännyt asiat jo yhteen melko kattavasti.
Karma onnistuu melko onnistuneesti havainnollistamaan juuri sitä elämäntyyliä, jonka koen miltei vastenmieliseksi: itsetarkoituksellisen rosoista rappioelämää, jossa oikein hakemalla haetaan itselleen vaikeuksia, tässä tapauksessa oikein Jamaikalta asti. Kirjan helsinkiläisleidien päivät kuluvat “taiteillessa”, monikulttuuritapahtumissa hyppäämisissä ja muussa joutenolossa. Pahinta, mitä heille voi tapahtua, on joutua työhön (se kato tukahduttaa herkän taiteilijasielun) – yksi kirjan naishenkilöistä antaakin melko suoraan ymmärtää, että pahin mahdollinen ihmiskohtalo on olla keskiluokkainen insinööri. Kyseinen havainnollistus esitteleekin kirjan ainoan valkoisen heteromiehen, johon ei enää myöhemmin palata.
Ihan totta. Kyllä minä ymmärrän ja hyväksyn sen, etteivät kaikki niin piittaa rivitaloasunnosta Espoossa, ja hyväksyn senkin, että yltiömäinen turvallisuushakuisuus on hieman tylsää. Sitä minä en kuitenkaan ymmärrä, miten joku tahtoo väenväkisin elää alaluokkaista elämää – ikään kuin kaikki muu elämä on jotenkin arvottomampaa ja ohuempaa, ikään kuin elääkseen pitäisi olla rankkaa. Hyvin toimeentuleva vakuutusmatemaatikko on kauhistus (tosin useimmat kollegani ovat peräti naimisissa), ja tutun mantran mukaan me lähempänä keskiluokkaa porskuttavat miehet petämme ja lähdemme nuorempien pimatsujen matkaan. Sen sijaan jännittävän ulkomaalainen mies, jonka kanssa suomalaisnaisilla ei ole mitään yhteistä, ei oikein edes yhteistä kieltä, saa ihan luvan kanssakin pettää ja pahoinpidellä perhettään, ja kaikki annetaan anteeksi. Kuten Panukin kirjoituksessaan toteaa, eräs kirjan naishenkilöistä myöntää sietävänsä afrikkalaiselta mieheltään sellaista, mitä ei eurooppalaiselta koskaan hyväksyisi.
Se kuitenkin oli iloista huomata, ettei valkoisen miehen (“kaljuuntuvan insinöörin”) harteille puettu Ku Klux Klan -viittaa, vaan suomalaisen miehen rasismi oli yksi harmiton skiniretalelauma ja pari puolihuolimattomasti lausuttua neekeriä, joista kirjan tiedostavantupakoiva muka-suvaitsevaisto veti pultteja. Kirja kyllä esitteli suomalaista rasismia sen kaikkein yleisimmässä muodossaan, eli tummahipiäisten miesten näkemistä seksiobjekteina. Tätä ei ehkä vain yleensä nähdä rasismina, koska sillä ei ole helposti havaittavia ja todettavia vahingollisia seuraamuksia, vaan jollain tasolla siinä on jotain hyvääkin – ainakaan kukaan ei saa välittömästi turpiinsa, ja ainakin kaksi henkilöä kokevat edes hetken jotain huumaa. Kukaan ei tee varsinaisesti rikosta.
Karma oli joka tapauksessa hyvä kirja. Vaikka sen maailman kokisi vastenmieliseksi, ei se kuitenkaan ole latteiden ksenofiilien maailman ihannointia, vaan arvolataukset syntyvät kirjan hahmojen ja lukijan mielissä, ei kirjailijan kynästä. Kaikkiaan Karma on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu, tai ainakin käännetty. Sen verran ehkä moittisin, että kirjan loppu on vähän haukotuttava. En nyt viitsi sen kummemmin paljastaa juonenkäänteitä, mutta lasten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat vähän mitä ovat, ja afrikkalaismies Chikenkin kertomus on jotenkin tökkivä. Suosittelen silti.
Huomenna pääsen ensimmäiselle pidemmälle työmatkalle asiakkaan kestitettäväksi, ja vastapalveluksena kerron vähän TyEL-asioita. Vaikeata kuin heinänteko. Autolla keski-Suomeen, ja pikajunan ja intercityn kyydissä takaisin Helsinkiin illaksi. Lähtö on aikaisin, ja tänään olin töissä melkein kellon ympäri. Huomenna yli kellon ympäri, vaikka onneksi suurin osa päivästä on osaltani tyhjäntoimittamista, ja junassa voi lukea vaikkapa Пикник на обочине’a. Onkos tuossa muuten prepositionaali? Retki tienpientareella, eikä tienpientareelle? Se venäjänkurssi on muuten nyt lopullisesti loppu. Vaikka sieltä saikin ihan kivan pohjan jatkaa, en pystyisi vieläkään sanomaan venäläisturistille, kuin että добрый день ja että спасибо и простите. Nuokin jouduin tarkistamaan sanakirjasta, vaikka osasin kyllä (enimmäkseen) lausua ne. Uskon kyllä, että pienellä omalla aktiivisuudella kesän aikana on hyvä maksaa itsensä syksyllä kipeäksi jatkokurssista (sata euroa, voi kusetuskorko sentään).
“Onkos tuossa muuten prepositionaali? Retki tienpientareella, eikä tienpientareelle?”
On. Se piknikki mielletään enemmänkin siksi siellä tienpientareella tapahtuvaksi eväiden syömiseksi ja istuskeluksi. Suomen “retki” on sikäli vähän väärä sana, että se viittaa siihen liikkeeseen sinne pientarelle. Suomessa yleensäkin asiat nähdään dynaamisemmin kuin saksassa ja venäjässä: suomeksi jokin löytyy jostakin ja jää jonnekin, saksaksi ja venäjäksi se löytyy tai jää jossakin.