Ensin pieni muistutus itselle: ei, junalauta, läträtä sen alkoholin kanssa. Aiemmin olin sitä mieltä, että jos muisti katkeaa, on se sekä häpeä, että osoitus siitä, että ruumis aivoineen menee epäkuntoon. Nyt olen sitä mieltä, että filmin katkeaminen on kehon yritys torjua liika häpeä. Valitettavasti muistikuvia puskee tajuntani läpi, ja jatkossa pitäisi vielä kehdata töihinkin. Täytyy pyytää anteeksi varmuuden vuoksi kaikilta vastaantulijoilta.
Mutta se siitä. Helsingin Sanomissa – jota eräissä piireissä kutsutaan sarkastisesti Правдаksi (se muuten on suomeksi ‘Totuus’, heh heh) – kulttuuriväki riensi taas kertomaan rahvaalle, mitä kirjoja sinun pitää kesällä lukeman. Pienen myönnytyksen ne tekivät: suomalaiset lukevat dekkareita, joten jos ihan pakko on, lueteltiin muutaman dekkarikirjailijan nimi. Tribunaali teki kuitenkin selväksi, että dekkari on aina keskenkasvuinen valinta. Sen sijaan pitäisi lukea Mika Waltaria ja Sofi Oksasta – luulin muuten, että Oksanen kuului tuohon paremmistoporukkaan; olisiko hän kehdannut suositella itseään?
Ihmettelen toisinaan, miksi juuri dekkareita halveksutaan niin syvällä hartaudella. Hyvä on – eihän niissä välttämättä ole mitään erityisen syvällistä sanomaa, tai ainakaan mitään sellaista sanomaa, joka olisi kulttuuriväen mieleen. Toisaalta, ehkä dekkareiden pahin synti on se, että ne ovat selkeästi tarinoita, ja ettei niiden ole tarkoituskaan olla muuta kuin viihdettä. Taidepiireissähän tunnetusti arvostetaan eniten vaikeimmin tajuttavia teoksia, jotka on varta vasten luotu taideväelle, joka voi sitten hallusinoida niihin merkityksiä, joita me tyhmät emme tajua. Dekkarin tajuavat kaikki lukutaitoiset. On murhaaja, on uhri, on etsivä, on miljöö, on muutama jännittävä juonenkäänne ja etsivän tutkimuksia eteenpäin vieviä paljastuksia. Lopussa kaikki on selvää, ja sekös siinä niin sapettaa: dekkarit eivät anna tilaa rivien välissä piileskeleville tonttu-ukoille!
Olen toki sitä mieltä, että on hyvä lukea muutakin kuin suosikkikirjailijoitaan ja suosikkigenrensä teoksia. Kyllä minäkin mieluiten luen science fictionia ja kauhukirjallisuutta (ja fantasiaa – tosin lähinnä Tolkienia, mutta viime aikoina olen innostunut Terry Pratchettin Discworld -sarjasta, mutta sekään ei ole perinteistä fantasiakirjallisuutta, vaan fantasiaympäristöön sijoitettua satiiria), mutta yllätyn iloisesti melkein joka kerta, kun kokeilen jotain aivan muuta. Siltikin näinä aikoina, kun ollaan huolissaan siitä, etteivät ihmiset enää lue, vaan katsovat mieluummin nuoria aikuisia sikailemassa keskenään, tuntuu jotenkin hölmöltä saattaa ihmiset häpeämään dekkareitaan. Eikö lukeminen kannatakaan aina? Eikö riittäisi kannustaa kokeilemaan välillä uusia asioita sen sijaan, että haukutaan ihmiset kirjamakunsa vuoksi? Tai no, kaitpa paremmin tietävät tietävät paremmin.
Tein Tammelle käännöstöitä ja päädyin juttelemaan yhden aika ison kustannuspomon kanssa eräästä käännösprojektista. Hän ryhtyi kyselemään mitä ovat minun suosikkikirjani.
Mietin hetken ja mainitsin muistaakseni Homsbawmin teoksen Nationalismi, Simenonin Maigret-dekkarit (mutta vain ranskaksi), Radcliffen The Mysteries of Udolphon ja 1700-1800-luvun goottilaisen kirjallisuuden yleisemminkin, sekä Robert van Gulikin muinaiseen Kiinaan sijoittuvat Tuomari Dee -dekkarit.
Kustannuspäällikkö siihen, että kuulostan lukutottumusteni perusteella ihan kirjailijalta, ja pitää tuoda heille ensin sitten kun saan jonkun romaanin valmiiksi. Tästä voisi päätellä, että ei, kulttuuriväki ei halveksu dekkareita. Dekkareita halveksuu se sakki, joka haluaisi olla kulttuuriväkeä.
Se on paljon mahdollista – olen täysin valmis myöntämään, että tarkoittamani kulttuuriväki on juuri sitä, joka mielellään esiintyy kulttuuriväkenä sen sijaan, että tosiasiassa on sitä.
Olen myös valmis myöntämään sen, että dekkarit genrenä ovat alttiimpia halveksunnalle, sillä epäilemättä kyseisessä tyylilajissa ovat huonot yliedustettuina – tai sanotaanko niin, että ne ovat paremmin esillä kioskikirjallisen asemansa vuoksi. Tosin tällöin myös romantiikan pitäisi saada kuulla rutiininomaisesti kunniansa. Sellaista en ole kuitenkaan havainnut (jos kohta en ole hirveämmin suitsutustakaan huomannut). En sitten tiedä, olisiko romantiikalla jokin korkeamman kirjallisuuden suoma suoja – minähän en kirjallisuudesta mitään tiedä, mutta kuvittelen romantiikalla olevan pidemmät juuret, ja siis toisin sanoen genreen voidaan katsoa kuuluvan joitain ansiokkaita klassikoita.
Dekkareita halveksuu se sakki, joka haluaisi olla kulttuuriväkeä.
Jumalan Totuutta. Aamen!
Dekkarien, huonojenkin dekkarien harrastaminen on “kulttuuripiireissä” sosiaalisesti huimasti hyväksyttävämpää kuin romanttisten pokkarien lukeminen. Naisille suunnattu romanttinen kirjallisuus saa minkäänlaista huomiota ainoastaan jos se on vähintään sata vuotta vanhaa (tiedän koska olen suomentanut yli 200 vuotta vanhaa naisille suunnattua romanttista kirjallisuutta). Jos tykkäisin jostain roskadekkareista, kehtaisin kyllä sanoa sen kustannuspäällikölle, mutta jos lukisin Harlekiineja… en tiedä kehtaisinko. Se vaatisi melkoista kanttia.