Sille en voi mitään, etten pysty vääntelemättä katsomaan elokuvia, joissa hakkeroidaan ahkerasti – siis käytetään paljon tietotekniikkaa tavoilla, jotka vaativat muutakin kuin Microsoftin toimistotuotteiden käyttötaitoa. Ei siksi, että olisin joku tietotekniikan vihollinen, vaan päinvastoin – kuvittelen ymmärtäväni siitä jotain, ja siksi, lähes poikkeuksetta, huomaan miten typerää tai päätöntä elokuvien tietotekniikka HollywoodOSeineen on. Onneksi Die Hard 4 oli muutamista muista heikkouksista huolimatta varsin mukiinmenevä toimintaelokuva.
Parempi elokuva oli viikolla tilaamani ja katsomani Ruusun Nimi. Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut pelkästään jo tässä blogissa liikaa Umberto Ecosta, mutta kyse on siis nimenomaan hänen samannimiseen romaaniin perustuvasta elokuvasta vuodelta 1986, jonka pääosissa nähdään mm. Sean Connery. Elokuva on enimmäkseen niin uskollinen kirjalle kuin vain mahdollista – vaikka on myönnettävä, että kirjan lukemisesta alkaa olemaan jo sen verran aikaa, etten enää muista yksityiskohtia – teologista pohdintaa on vähennetty, ja loppu ymmärtääkseni on erilainen. Luin sitten joitain arvosteluja elokuvasta, ja monia tuntuu kyrsineen se, ettei elokuva ole tarpeeksi uskollinen kirjalle.
Ymmärrän tietenkin, että lempikirjan tulkintoihin suhtaudutaan kriittisesti, ja poikkeamat tuntuvat koko teoksen raiskaukselta ja turmelemiselta. Tosiasiassa kirja ja elokuva ovat kaksi eri asiaa, ja mikä toimii toisessa, ei toimi toisessa. Jos Ruusun Nimi -elokuva olisi ottanut kirjasta kaiken sellaisenaan, lopputulos tuskin olisi toiminut. Tietysti on mahdollista, että se olisi kuin olisikin toiminut, mutta olen sitä mieltä, että on parempi tehdä toisesta teoksesta vapaasti oma tulkinta kuin orjallinen kopio – esimerkiksi musiikista puhuttaessa en tiedä paljon turhempaa kappaletta kuin tarkasti alkuperäistä imitoiva cover-versio. Hyvän cover-kappaleen tulisi kuulostaa tulkitsevalta yhtyeeltä, eikä tulkittavalta. Tuore esimerkki erinomaisesta tulkinnasta on Moonsorrow’n näkemys Metallican kappaleesta For Whom the Bell Tolls. Kokonaan eri asia on tietenkin rahastusmielessä tehdyt “raiskaukset”, jotka jäävät minunkin kirjoissa replikoiden alapuolelle.
Toisaalta ymmärrän, että esimerkiksi juuri kirjoista tehdään enemmän tai vähemmän uskollisia elokuvia, mutta jostain syystä en ymmärrä päinvastaisia konversioita. Uusi Indiana Jones -elokuva – pitäisi muuten käydä katsomassa se – on vasta hiljattain tullut ensi-iltaan, ja jo nyt siitä näkyy kirjaversioita. Miksi kukaan haluaisi lukea kirjana sen, mikä on elokuvaksi tarkoitettu? Kyllähän siinä tietenkin voisi olla enemmän sisältöä kuin elokuvassa, mutta hieman kyllä epäilen sitä, etenkin kun se julkaistiin samaan aikaan elokuvan kanssa.
