Minulla on pieni dilemma: säilyttäisinkö katu-uskottavuuteni rippeet, vai katsoisinko viikonloppuna Eurovision laulukilpailut. Vaikka olenkin vankkumaton raskaan musiikin ystävä, ei Teräsbetonin virsi ole oikein vakuuttanut minua – se on jotenkin niin kevytheviä, etten pysty innostumaan. Kuitenkin toisaalta olen sitä mieltä, että tämä meidän köyhän miehen Manowar on sopiva edustaja, ja yhdessä Lordin ja viime vuoden rock-henkisen Hanna Pakarisen kanssa ovat osoitus siitä, että suomalaisen musiikin kentässä raskas musiikki ei ole mitenkään merkityksettömässä asiassa – niin sanotussa undergroundissa suomalainen metalli on ymmärtääkseni kovassakin huudossa. Liputan siis Teräsbetonille korkeintaan keskinkertaisesta kappaleesta huolimatta.
Tympii vaan jälleen kerran tämä umpisuomalainen mentaliteetti: heti, kun häiriintyneiksi kuvitellut laudatur-ylioppilaat oli saatu pois päiväjärjestyksestä, alkoi vinkuminen siitä, kuinka “taas” pelataan hevikortti ja lähdetään maailmalle nolaamaan itsemme, keräämään nollapisteet ja myymään sielumme paholaiselle. Kuten Lordin vuonna 2006, ei meillä tänäkään vuonna kuulemma ole mitään mahdollisuuksia pärjätä, eikä kuulemma naamaansa kehtaa enää Euroopassa näyttää. Ikään kuin “iskelmäkorttia” ei olisi pelattu jo kymmeniä kertoja, ja ikään kuin emme olisi jo monet monituiset kerrat häpäisseet itseämme tuhannesti pahemmin lähettämällä niitä iänikuisia lauravoutilaisia ja jarisillanpäitä enkelinsiipineen riekkumaan esiintymislavoille. Määkyjien olisi aika herätä todellisuuteen: Suomessa osataan tehdä raskasta musiikkia hyvin, ja ennen kaikkea niin, että muutkin kuin suomalaiset pitävät siitä ja juuri siksi minusta on hyvinkin luontevaa lähettää juuri sitä edustamaan meitä. Se, ettei joku HIM tai Children of Bodom pärjää kunnolla Yhdysvalloissa, ei ole osoitus suomalaisten huonoudesta, vaan siitä, ettei raskas musiikki, sellaisena kuin me sen ymmärrämme, muutenkaan taida olla kovassa huudossa pohjois-Amerikassa.
Sitä paitsi, yleisö puhui ja äänesti pojat Serbiaan. Demokratia siis voitti, ja nyt on enää turha valittaa. Kyllä minäkin pidin itseasiassa enemmän Vuokko Hovatan Virginiasta, vaikka yleensä tuo Ultra Bra -osasto ei mieleeni ole alkuunkaan, mutta Teräsbetonilla tutaan kunniakas tappio suohon nauramisen sijaan. Ei tietenkään sillä, että piittaisin tuon taivaallista mistään hömppäkisoista, kunhan vain lämpimikseni aiheesta kirjoitan.
