Frasier vs. Frendit

Ilahduin kyllä taannoin, kun huomasin Frasierin alkavan ihan alusta, vaikkakin sitten tuolla mainostelevision puolella. Kun nyt olen yrittänyt katsoa sitä parina iltana, olen kuitenkin huomannut urakan toivottomaksi. Ensinnäkin olen niihin aikoihin – lähempänä puolta kahtatoista – niin väsynyt, etten pysy hereillä. Ja vaikka pysyisinkin, olen onnistunut kasvamaan pois ruudun äärestä.

Ei saa ymmärtää väärin. Katselen edelleen erittäin mielelläni elokuvia ja sarjoja ruudun ääressä. Ohjelma vain tulee nykyään lähes poikkeuksetta DVD-kanavalta silloin, kun minulle itselleni parhaiten sopii. Vaikka Frasier tulee sunnuntaina puoli yhdeltä iltapäivällä – tämä on muuten toinen erittäin huono ohjelmapaikka; en varmasti koskaan muistaisi pistää televisiota siihen aikaan päälle – päätin etten vaivaudu. Tilasin samantien sarjan ensimmäisen, toisen ja kuudennen (!) kauden boksit. Vielä kun olisi aikaa katsoa. Jonossa ennen Frasieria on vielä kolme ja puoli kautta Star Trek: The Next Generationia, puoli kautta The Lone Gunmenia ja MacGyverin viidettä tuotantokautta, kaksi kokonaista, edelleen muovikääreissä lojuvaa tuotantokautta Lostia, ja niinikään muovikääreissä Laura Palmerin tapaan lepäävät 30 jaksoa Twin Peaksia.

Frasier on niitä harvoja komediasarjoja, joista olen aikuisella iällä pystynyt nauttimaan jenkkikomedioille ominaisesta taustanaurusta huolimatta. Vaikken ehkä niin “korkeakulttuurista” piittaakaan, en voi olla samaistumatta sarjan snobbailevaan intellektuelliin ja naisasioissaan epäonniseen päähenkilöön. Samaa ei voi sanoa jostain Frendeistä, jota en koskaan oppinut sietämään. Sarjojen erot eivät ole kuitenkaan mitenkään selvät. Kummassakin taitaa olla typerä taustanauru (muuten, voisiko mitenkään olla mahdollista, että sarjojen dvd:tisoijat pystyisivät erottamaan naururaidan pois niin, että katsojakin voisi halutessaan kääntää sen pois?), päähenkilöt viettävät paljon aikaa läheisessä kuppilassa, molemmissa sarjoissa on päähenkilöiden joukossa vähintään yksi älykkömies, jonka tuuri ihmissuhderintamalla ei ole kehuttava, ja kummassakin sarjassa komiikka perustuu usein erilaisten persoonien yhteentörmäyksiin ja niistä seuraaviin väärinkäsityksiin ja eturistiriitoihin. Se, että Frasierissa hahmot käyvät oikeissa töissä, eivätkä vain hengaile ja tuhlaa aikaansa kaikenlaisiin hullutuksiin, tuskin on se ratkaiseva tekijä, vaikka antaakin Frasierille pienen realismibonuksen. Toisaalta, Frasier-sarjan hahmot ovat myös realisteja itsessään verrattuna Frendien taivaanrannanmaalailua harrastaviin tekonuorisoon, joista vain yhdellä, paleontologilla, oli kunnon ammatti kaikenmaailman näyttelijyyden ja taiteilijuuden sijaan. Eikä taaskaan saa ymmärtää väärin – ei minulla mitään näyttelijöitä ja taiteilijoita vastaan ole, mutta se vain tympäisee, ettei nuoremmalla väellä (muka?) ole muita ambitioita kuin julkkikseus, ja että heti kun joku haluaa jotain näiden “erilaisten nuorten” haavemuotista poikkeavaa, kuten vaikka päästä arvostetuksi asiantuntijaksi paleontologian saralla, hänestä tehdään jonkinlainen pelle ja säälitelty nössö. Frasierissa sen sijaan ollaan psykiatreja, eläköityneitä poliiseja, muita radiotyöläisiä ja vanhustyötä tekeviä kodinhoitajia. Frasier on selkeästi elämänmakuisempi kuin Frendien väritön ankeus, jossa hahmoilla on “elämä” sanan kliseisimmässä nuorisomerkityksessä – holtitonta seksiä, ryyppäämistä ja juhlimista. Kas kun ei huumeita, vai onko minulta jäänyt juuri se jakso näkemättä.