Tässä eräänä iltana kaupassa käydessäni kuljin tapani mukaan DVD-laarien kautta katsastaen, löytyisikö niistä mitään ostamisen arvoista. Lähimpien kauppojeni, siis Matinkylän Citymarketin ja Prisman, vaihtuvuudessa on totisesti toivomisen varaa – pitäisikin mieluummin polkea vaikka Espoonlahden Anttilaan – mutta aina välillä niistäkin löytyy jotain. Kori oli täynnä elokuvaa, jonka ostamisesta, vuokraamisesta ja kirjaversion lukemisesta olen pidättäytynyt jo pitkään, sillä tuttavapiiri on antanut minun ymmärtää, ettei kannata vaivautua. Tuona iltana synti otti minusta vallan, ja ostin Da Vinci koodin.
Tuttavuuteni olivat kaikki oikeassa. Ei olisi kannattanut vaivautua. Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista.
- Se ei ollut niin huono, etteikö sitä olisi voinut katsoa.
- Nyt meneekin jo vaikeaksi… Siinä ei ollut kirkuvia naisia, joiden ainoa rooli elokuvassa olisi ollut pitää heteromieskatsojat kiinnostuneina rintavarustuksen avulla.
- Eikä siinä ollut pikkuvanhoja lapsia, jotka etevyyttään olisivat pelastaneet päivän, kun tyhmät ja urautuneet aikuiset eivät siihen pystyneet.
Kyseessä on siis katsottava elokuva, ei siinä mitään. Jos ei parempaakaan tekemistä keksi, voi 2 ja puoli tuntia kuluttaa katsomalla tämän kohuelokuvan, ja onhan siinä sinänsä mielenkiintoinen taustatarina temppeliritareista ja Jeesuksen kuolevaisuudesta. Minun rahkeeni eivät riitä ottamaan kantaa siihen, miten paljon siitä kaikesta on todellista kirkkohistoriallista spekulaatiota, ja miten paljon elokuvantekijöiden sekoilua. Aineksissa olisi joka tapauksessa ollut ainesta hyvinkin mielenkiintoiseen tarinaan, joka kuitenkin on onnistuttu latistamaan pahemman kerran. Käteen jää kourallinen ohuehkoja hahmoja, ei ihan merkityksetön joukko toimintakohtauksia ja amerikkalaishenkistä hengennostatusta.
Lyhyesti: elokuva oli tylsä kuin lamavuosien ala-asteiden puukäsityöluokkien sahat. Erityisesti minua tympäisi se, miten elokuva hukkaa jokseenkin kaiken potentiaalinsa. Myytti muuttuu sarjaksi hölmöjä arvoituksia, Opus Dei on vain pahojen, misogynististen, ahneiden ja rumien valkoisten miesten hyvä veli -kerho ja tunnelma on latistettu tekemällä kaikki liian selväksi (vrt. Roman Polanskin ‘Yhdeksäs portti‘, joka on hieman samantyylinen mutta paljon hillitympi elokuva. Siinä toimintakohtauksia on käytetty hyvin säästeliäästi, tempo on hidas, mutta tunnelma on käsinkosketeltava ja pitää otteessaan loppuun asti, eikä edes silloin katsojalle väännetty rautalangasta, mistä tässä kaikessa on kyse).
Etkö siis ole vielä katsonut viime vuosien puhutuinta elokuvaa? Käy ostamassa se minulta muutamalla eurolla, ja ota osaa kansalliseen kohuelämykseen, edes näin jälkijunassa!
