Muutamia päiviä sain viimeinkin luetuksi Umberto Econ esseekokoelman, joka oli suomennettu Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Se oli minulla varmaankin kaksi kuukautta kirjastosta lainassa, ja lopulta luin sen käytännössä muutamassa illassa, joista yksi oli eräässä helsinkiläisessä kuppilassa seuraa odotellessa. Sivumennen sanoen keskittyminen oli vaikeaa, sillä viereisessä pöydässä joku nuori nainen selosti mieskavereilleen Henry Laasasen pientä kuohuntaa herättäneen kirjan Naisten seksuaalinen valta sanomaa. Mielenkiintoista kyllä, nimittäin tarkemmin ajatellen neito ei kertonut suoraan, mitä kirjassa sanottiin, tai että mitä mieltä hän itse on sen sisällöstä, vaan mitä Henry Laasanen on mieltä. Harmi, etten saanut kuitenkaan tarkemmin selvää, ja sitten he siirtyivätkin kauemmas.
Mutta takaisin Ecoon. Esseekokoelman teemana tuntui olevan enimmäkseen ajatus siitä, että olemme kalustaneet todellisuutemme väärennöksillä todellisuudesta. Erityisesti kirjan ensimmäinen osio – ensimmäiset sata sivua – käsittelevät lähes pelkästään tätä ilmiötä Yhdysvalloissa. Eläinnäyttelyt, vahakabinetit, museot ja muut sellaiset pyrkivät näyttämään mahdollisimman todentuntuisilta, mutta tarkemmassa analyysissä paljastuvat pelkiksi väärennöksiksi. Yritin lukea tätä osiota monena yönä sängyssä, mutta siitä ei tullut mitään. Italialaisemme on selvästi sivistynyt mies, ja hänen tiedetään kirjoittaneen varsin hyviä kirjoja ja artikkeleja, mutta valitettavasti kirja alkaa sangen puisevasti. Sivu yössä ja herätys aamukahdelta kuolavirran valuessa uhkaavasti kohti kirjan lehtiä yölampun hämärässä loisteessa ei motivoinut tarttumaan kirjaan liian usein.
Onneksi tartuin kuitenkin, ja sadan sivun jälkeen lukeminen alkaa sujumaan. On tosin myönnettävä, että Eco myös vaatii lukijalta sivistystä, ja minulta humanistisissa opeissa huonosti menestyneenä – siis toisin sanoen yleissivistystäni huonosti kultivoineena – oli välillä mennä sormi suuhun yrittäessäni saada selvää lukemastani. Samanlaista ongelmaa ei ollut Ruusun nimessä eikä Foucaultin heilurissa, sillä niissä lukijaa muistaakseni perehdytettiin tarinan mukana teologiaan, keskiajan historiaan ja muuhun tarvittavaan. Esseistisessä tyylissä siihen ei tietenkään ole mahdollisuutta, vaan vastuu jää lukijalle.
Parhaiten mieleeni jäi Ruusun nimen jälkikirjoituksen ohella yksi urheilua käsitellyt kirjoitus. Suomi ja Italia ovat kaksi tyystin erilaista maata, mutta mitä ilmeisimmin urheilu on Välimeren tienoillakin jonkinlaista diplomaattista koskemattomuutta nauttivan suuruuden asemassa. Siinä missä Italialaiset ovat jalkapallohulluja, olemme me suomalaiset kuulemma – hieman pelionnen ja mainostajien mielen mukaan vaihdellen – sekä formula- että jääkiekkohullua kansaa. Kirjoituksessaan Eco kuvaa huvittavasti tilannetta, jossa ryhmä opiskelijoita valtaa sunnuntaina peliareenan pitääkseen mielenosoituksen. Tällöin hurjistunut lauma erilaisine ja yhteensovittamattominekin poliittisine ja sosiaalisine taustoineen hyökkää mielenosoittajien kimppuun ja repii heidät kappaleiksi. Lähtökohtaisesti länsimainen kansa sietää kyllä mielenosoituksia, ainakin jos aate on jotenkuten järkevästi tai edes tunteisiin vetoamalla perusteltavissa.
Urheilu kuitenkin menee kaiken yläpuolelle. Jumala oli kuollut, mutta nyt Jumala elää urheiluna, ja urheilusankarit ovat hänen avataroja. Uuden ajan teologia ei suuremmin edes eroa vanhasta. Meillä on pyhä kolminaisuus: kultamitalisti, hopeamitalisti ja pronssimitalisti. Yksilöurheilulajeissa nämä kolme asettuvat jopa riviin, mikä voisi tuoda mieleen ainakin Jeesuksen ristillä. Hopeamitalisti on sitten Barabbas, ja pronssin otti joku tuntematon, joka ei juuri ketään kiinnosta, paitsi ehkä innokkaimpia amatööritilastotieteilijöitä ja niitä, jotka toivovat menestyvänsä Trivial Pursuitissa, josta muuten taitaakin olla olemassa urheilupainos. Kansan vanhurskautta mitataan ja pidetään yllä arkidiskurssilla, johon urheilu kuuluu olennaisena osana. Koska me suomalaiset olemme urheiluhullua kansaa, niin tottahan joka tietää, kuinka monta maailmanmestaruutta Mika Häkkinen, joka tunnetaan paremmin Suomen ruumiillistumana aina voittaessaan, ehti uransa aikana ottaa. Tottahan jokainen meistä katsoi edelliset kisat? Kyllä kai, mutta minun on tunnustauduttava kerettiläiseksi. En katsonut, ja koska en katsonut, meni minulta ihan maailmanloppukin ohi.
Siis kaiken kaikkiaan Econ kokoelma oli hyvää ja suositeltavaa luettavaa, kunhan vain ensimmäiset sata sivua jaksaa kahlata läpi. Muistelisin, että ainakin Ruusun nimessä oli samanlainen sadan sivun kynnys, ja romaanin jälkikirjoituksessa – jonka luin jo paljon aiemmin kuin suurimman osan Matkasta arkipäivän epätodellisuuteen – kirjailija taisi myös myöntää sen. Muistan myös Foucaultin heilurin parissa takunneeni aikani, kunnes alun jälkeen luenta lähti soljumaan suht’ vauhdikkaasti. Pitäisi varmaan lukea joku kaunis päivä uudestaan kumpainenkin, joskin jälkimmäisestä haluaisin mieluusti suomenkielisen version. Varmaan Econ muukin kaunokirjallinen tuotanto olisi lukemisen arvoista, vaikka olenkin toisinaan kuullut moittivia lausuntoja niistä.
