Poukkoilu

No, kaitpa minä sitten kirjoitan bloggerin puolella. Se tuntuu paljon kotoisammalta.

Superkylmä ja -paha

Joskus muutama vuosi sitten joku suositteli minulle norjalaisen Erlend Loen kirjaa Supernaiivi. En silloin tarttunut tuumasta toimeen, mutta pari viikkoa sitten ostin sen Suomalaisen kirjakaupan kolme kympillä -alennuksesta, ja tänään luin sen yhdeltä istumalta.

En minä oikein nyt ymmärrä. Typerä nuorimies ahdistuu ja taantuu lapsen tasolle. Mikäs tässä nyt oli niin hienoa ja oivaltavaa? Kirjan umpikliseinen sanoma oli selvästi se, että pitäisi nauttia elämän pienistä asioista. Sitä viisautta en olekaan ennen kuullut. No, ei Supernaiivi ihan ansiotonkaan ollut; Se on selvästi samaa sarjaa Pikku Prinssin kanssa, mutta Supernaiivin pystyin lukemaan ärtymättä suuremmin – itseasiassa Supernaiivi oli ihan mukavaa luettavaa, mutta ei se kyllä niin hyvä ollut, kuin minun on annettu ymmärtää. Hauska se nyt ei ainakaan ollut. Muuan arvostelija on kirjoittanut:

Jos pystyy lukemaan Supernaiivin läpi nauramatta tai edes huvittumatta, on kylmä ja paha ihminen.

Minä olen kylmä ja paha ihminen. Tai en ole varma, huvituinko jossain kohdassa – siinä, jossa meidän supernaiivimme kertoo, miten häntä vähemmänkin sympaattisilla miehillä on tyttöystävät, mutta hänellä ei.

Kaljuuntuvan lihavan insinöörin mietteitä

Olisi mukava olla hyvä työssään, mutta näinkin taitamattomana ja epäsosiaalisena on näköjään mahdollista saada onnistumisen elämyksiä tilaisuudesta, jossa itselle on varattu yli tunti eräänlaista luennointia. Soittelivat vielä seuraavanakin päivänä perään kiitellen. Kyllä tämä työelämä onkin tukahduttavaa ja tasaisen tylsää puurtamista. Viinit ja suklaat voi muuten jouluna lähettää suoraan toimistolle.

Nyt on kyllä yli 10 tunnin työpäivien kiintiö tullut täyteen – ylityökertymää oli torstaina jo yli 34 tuntia, eikä niitä saa edes rahana, vaan ne pitäisi käyttää laiskotteluun. En vain millään uskaltaisi – tunnetusti sähköposti voi 15 minuutissa täyttyä tehtävistä, joiden tekemiseen menee useampi päivä, ja yleensä niissä on tiukka aikataulu.

Sain muuten luettua sen Сталкерin. Tarkovskyn elokuva oli parempi. En tiedä, mikä näissä Strugatskien kirjoissa on, etten pysty innostumaan niistä. Se ‘Miljardi vuotta ennen maailmanloppua’, jonka oikeaa nimeä en nyt muista, oli kyllä ihan kohtuullinen, mutta enpä kehtaisi suosikkieni listalle sitäkään lisätä. Tässä Ctankepissä kyllä häiritsi pelkästään jo tekstin ulkoasu – selkeitä kirjoitusvirheitä (pelkästään päähenkilön Redrickin nimi kirjoitettiin varmaan kolmella tai neljällä eri tavalla) ja välillä teksti oli kuin Redrick olisi itse ollut tarinan kertoja, ja sitten yhtäkkiä kaikki kuvailtiin taas ulkopuolelta. Ei nyt sillä, että Stalker olisi huono ollut, ei, odotin vain ehkä jotain järisyttävämpää kokemusta.

Mitä kirjoihin tulee, olen ostellut niitä ihan liikaa – hauskaa muuten, että opiskeluaikoina haaveilin siitä, että jos joskus pääsen oikeisiin töihin, niin tuhlaan palkkani musiikkiin, mutta syksyn jälkeen en ole hankkinut kuin muutaman levyn; uusimpina muuten paikallisen Citymarketin tarjouksesta Iron Maidenin kaksi ensimmäistä levyä, Iron Maiden (1980) ja Killers (1981), jotka myin joskus teininä pois. Nyt ne kuulostavat jo paljon paremmilta. En joka tapauksessa ihan kehtaa olla kehuskelevinani kirjahankinnoilla, mutta yksi niistä oli 17 eurolla ostamani Fingerpori -albumi. Niin hauskaa kuin Jarlan kynäilemä kiero huumori onkin, on tämä albumi ehkä vähän turhan lyhyt – vain 55 sivua. Suosittelen odottelemaan alennusmyyntiä, ellei sitten halua tukea artistia täysmääräisesti ja osaltaan varmistaa, että seuraava ja toivottavasti paksumpi osa julkaistaan vielä joskus.

Latteat ksenofiilit

Tulin lukeneeksi Marianne Backlénin romaanin Karma. Mieli tekisi kirjoittaa siitä jotain, mutta Panu on vanhan bloginsa merkinnöissä (Pako poroporvallisuudesta ja Lisää sonnimiehistä), joista alunperin sainkin innoituksen noutaa Backlénin romaani lähikirjastosta, ynnännyt asiat jo yhteen melko kattavasti.

Karma onnistuu melko onnistuneesti havainnollistamaan juuri sitä elämäntyyliä, jonka koen miltei vastenmieliseksi: itsetarkoituksellisen rosoista rappioelämää, jossa oikein hakemalla haetaan itselleen vaikeuksia, tässä tapauksessa oikein Jamaikalta asti. Kirjan helsinkiläisleidien päivät kuluvat “taiteillessa”, monikulttuuritapahtumissa hyppäämisissä ja muussa joutenolossa. Pahinta, mitä heille voi tapahtua, on joutua työhön (se kato tukahduttaa herkän taiteilijasielun) – yksi kirjan naishenkilöistä antaakin melko suoraan ymmärtää, että pahin mahdollinen ihmiskohtalo on olla keskiluokkainen insinööri. Kyseinen havainnollistus esitteleekin kirjan ainoan valkoisen heteromiehen, johon ei enää myöhemmin palata.

Ihan totta. Kyllä minä ymmärrän ja hyväksyn sen, etteivät kaikki niin piittaa rivitaloasunnosta Espoossa, ja hyväksyn senkin, että yltiömäinen turvallisuushakuisuus on hieman tylsää. Sitä minä en kuitenkaan ymmärrä, miten joku tahtoo väenväkisin elää alaluokkaista elämää – ikään kuin kaikki muu elämä on jotenkin arvottomampaa ja ohuempaa, ikään kuin elääkseen pitäisi olla rankkaa. Hyvin toimeentuleva vakuutusmatemaatikko on kauhistus (tosin useimmat kollegani ovat peräti naimisissa), ja tutun mantran mukaan me lähempänä keskiluokkaa porskuttavat miehet petämme ja lähdemme nuorempien pimatsujen matkaan. Sen sijaan jännittävän ulkomaalainen mies, jonka kanssa suomalaisnaisilla ei ole mitään yhteistä, ei oikein edes yhteistä kieltä, saa ihan luvan kanssakin pettää ja pahoinpidellä perhettään, ja kaikki annetaan anteeksi. Kuten Panukin kirjoituksessaan toteaa, eräs kirjan naishenkilöistä myöntää sietävänsä afrikkalaiselta mieheltään sellaista, mitä ei eurooppalaiselta koskaan hyväksyisi.

Se kuitenkin oli iloista huomata, ettei valkoisen miehen (“kaljuuntuvan insinöörin”) harteille puettu Ku Klux Klan -viittaa, vaan suomalaisen miehen rasismi oli yksi harmiton skiniretalelauma ja pari puolihuolimattomasti lausuttua neekeriä, joista kirjan tiedostavantupakoiva muka-suvaitsevaisto veti pultteja. Kirja kyllä esitteli suomalaista rasismia sen kaikkein yleisimmässä muodossaan, eli tummahipiäisten miesten näkemistä seksiobjekteina. Tätä ei ehkä vain yleensä nähdä rasismina, koska sillä ei ole helposti havaittavia ja todettavia vahingollisia seuraamuksia, vaan jollain tasolla siinä on jotain hyvääkin – ainakaan kukaan ei saa välittömästi turpiinsa, ja ainakin kaksi henkilöä kokevat edes hetken jotain huumaa. Kukaan ei tee varsinaisesti rikosta.

Karma oli joka tapauksessa hyvä kirja. Vaikka sen maailman kokisi vastenmieliseksi, ei se kuitenkaan ole latteiden ksenofiilien maailman ihannointia, vaan arvolataukset syntyvät kirjan hahmojen ja lukijan mielissä, ei kirjailijan kynästä. Kaikkiaan Karma on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu, tai ainakin käännetty. Sen verran ehkä moittisin, että kirjan loppu on vähän haukotuttava. En nyt viitsi sen kummemmin paljastaa juonenkäänteitä, mutta lasten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat vähän mitä ovat, ja afrikkalaismies Chikenkin kertomus on jotenkin tökkivä. Suosittelen silti.

---

Huomenna pääsen ensimmäiselle pidemmälle työmatkalle asiakkaan kestitettäväksi, ja vastapalveluksena kerron vähän TyEL-asioita. Vaikeata kuin heinänteko. Autolla keski-Suomeen, ja pikajunan ja intercityn kyydissä takaisin Helsinkiin illaksi. Lähtö on aikaisin, ja tänään olin töissä melkein kellon ympäri. Huomenna yli kellon ympäri, vaikka onneksi suurin osa päivästä on osaltani tyhjäntoimittamista, ja junassa voi lukea vaikkapa Пикник на обочине’a. Onkos tuossa muuten prepositionaali? Retki tienpientareella, eikä tienpientareelle? Se venäjänkurssi on muuten nyt lopullisesti loppu. Vaikka sieltä saikin ihan kivan pohjan jatkaa, en pystyisi vieläkään sanomaan venäläisturistille, kuin että добрый день ja että спасибо и простите. Nuokin jouduin tarkistamaan sanakirjasta, vaikka osasin kyllä (enimmäkseen) lausua ne. Uskon kyllä, että pienellä omalla aktiivisuudella kesän aikana on hyvä maksaa itsensä syksyllä kipeäksi jatkokurssista (sata euroa, voi kusetuskorko sentään).

Kulttuuriväki tiesi taas

Ensin pieni muistutus itselle: ei, junalauta, läträtä sen alkoholin kanssa. Aiemmin olin sitä mieltä, että jos muisti katkeaa, on se sekä häpeä, että osoitus siitä, että ruumis aivoineen menee epäkuntoon. Nyt olen sitä mieltä, että filmin katkeaminen on kehon yritys torjua liika häpeä. Valitettavasti muistikuvia puskee tajuntani läpi, ja jatkossa pitäisi vielä kehdata töihinkin. Täytyy pyytää anteeksi varmuuden vuoksi kaikilta vastaantulijoilta.

Mutta se siitä. Helsingin Sanomissa – jota eräissä piireissä kutsutaan sarkastisesti Правдаksi (se muuten on suomeksi ‘Totuus’, heh heh) – kulttuuriväki riensi taas kertomaan rahvaalle, mitä kirjoja sinun pitää kesällä lukeman. Pienen myönnytyksen ne tekivät: suomalaiset lukevat dekkareita, joten jos ihan pakko on, lueteltiin muutaman dekkarikirjailijan nimi. Tribunaali teki kuitenkin selväksi, että dekkari on aina keskenkasvuinen valinta. Sen sijaan pitäisi lukea Mika Waltaria ja Sofi Oksasta – luulin muuten, että Oksanen kuului tuohon paremmistoporukkaan; olisiko hän kehdannut suositella itseään?

Ihmettelen toisinaan, miksi juuri dekkareita halveksutaan niin syvällä hartaudella. Hyvä on – eihän niissä välttämättä ole mitään erityisen syvällistä sanomaa, tai ainakaan mitään sellaista sanomaa, joka olisi kulttuuriväen mieleen. Toisaalta, ehkä dekkareiden pahin synti on se, että ne ovat selkeästi tarinoita, ja ettei niiden ole tarkoituskaan olla muuta kuin viihdettä. Taidepiireissähän tunnetusti arvostetaan eniten vaikeimmin tajuttavia teoksia, jotka on varta vasten luotu taideväelle, joka voi sitten hallusinoida niihin merkityksiä, joita me tyhmät emme tajua. Dekkarin tajuavat kaikki lukutaitoiset. On murhaaja, on uhri, on etsivä, on miljöö, on muutama jännittävä juonenkäänne ja etsivän tutkimuksia eteenpäin vieviä paljastuksia. Lopussa kaikki on selvää, ja sekös siinä niin sapettaa: dekkarit eivät anna tilaa rivien välissä piileskeleville tonttu-ukoille!

Olen toki sitä mieltä, että on hyvä lukea muutakin kuin suosikkikirjailijoitaan ja suosikkigenrensä teoksia. Kyllä minäkin mieluiten luen science fictionia ja kauhukirjallisuutta (ja fantasiaa – tosin lähinnä Tolkienia, mutta viime aikoina olen innostunut Terry Pratchettin Discworld -sarjasta, mutta sekään ei ole perinteistä fantasiakirjallisuutta, vaan fantasiaympäristöön sijoitettua satiiria), mutta yllätyn iloisesti melkein joka kerta, kun kokeilen jotain aivan muuta. Siltikin näinä aikoina, kun ollaan huolissaan siitä, etteivät ihmiset enää lue, vaan katsovat mieluummin nuoria aikuisia sikailemassa keskenään, tuntuu jotenkin hölmöltä saattaa ihmiset häpeämään dekkareitaan. Eikö lukeminen kannatakaan aina? Eikö riittäisi kannustaa kokeilemaan välillä uusia asioita sen sijaan, että haukutaan ihmiset kirjamakunsa vuoksi? Tai no, kaitpa paremmin tietävät tietävät paremmin.

Mediakonversiot

Sille en voi mitään, etten pysty vääntelemättä katsomaan elokuvia, joissa hakkeroidaan ahkerasti – siis käytetään paljon tietotekniikkaa tavoilla, jotka vaativat muutakin kuin Microsoftin toimistotuotteiden käyttötaitoa. Ei siksi, että olisin joku tietotekniikan vihollinen, vaan päinvastoin – kuvittelen ymmärtäväni siitä jotain, ja siksi, lähes poikkeuksetta, huomaan miten typerää tai päätöntä elokuvien tietotekniikka HollywoodOSeineen on. Onneksi Die Hard 4 oli muutamista muista heikkouksista huolimatta varsin mukiinmenevä toimintaelokuva.

Parempi elokuva oli viikolla tilaamani ja katsomani Ruusun Nimi. Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut pelkästään jo tässä blogissa liikaa Umberto Ecosta, mutta kyse on siis nimenomaan hänen samannimiseen romaaniin perustuvasta elokuvasta vuodelta 1986, jonka pääosissa nähdään mm. Sean Connery. Elokuva on enimmäkseen niin uskollinen kirjalle kuin vain mahdollista – vaikka on myönnettävä, että kirjan lukemisesta alkaa olemaan jo sen verran aikaa, etten enää muista yksityiskohtia – teologista pohdintaa on vähennetty, ja loppu ymmärtääkseni on erilainen. Luin sitten joitain arvosteluja elokuvasta, ja monia tuntuu kyrsineen se, ettei elokuva ole tarpeeksi uskollinen kirjalle.

Ymmärrän tietenkin, että lempikirjan tulkintoihin suhtaudutaan kriittisesti, ja poikkeamat tuntuvat koko teoksen raiskaukselta ja turmelemiselta. Tosiasiassa kirja ja elokuva ovat kaksi eri asiaa, ja mikä toimii toisessa, ei toimi toisessa. Jos Ruusun Nimi -elokuva olisi ottanut kirjasta kaiken sellaisenaan, lopputulos tuskin olisi toiminut. Tietysti on mahdollista, että se olisi kuin olisikin toiminut, mutta olen sitä mieltä, että on parempi tehdä toisesta teoksesta vapaasti oma tulkinta kuin orjallinen kopio – esimerkiksi musiikista puhuttaessa en tiedä paljon turhempaa kappaletta kuin tarkasti alkuperäistä imitoiva cover-versio. Hyvän cover-kappaleen tulisi kuulostaa tulkitsevalta yhtyeeltä, eikä tulkittavalta. Tuore esimerkki erinomaisesta tulkinnasta on Moonsorrow’n näkemys Metallican kappaleesta For Whom the Bell Tolls. Kokonaan eri asia on tietenkin rahastusmielessä tehdyt “raiskaukset”, jotka jäävät minunkin kirjoissa replikoiden alapuolelle.

Toisaalta ymmärrän, että esimerkiksi juuri kirjoista tehdään enemmän tai vähemmän uskollisia elokuvia, mutta jostain syystä en ymmärrä päinvastaisia konversioita. Uusi Indiana Jones -elokuva – pitäisi muuten käydä katsomassa se – on vasta hiljattain tullut ensi-iltaan, ja jo nyt siitä näkyy kirjaversioita. Miksi kukaan haluaisi lukea kirjana sen, mikä on elokuvaksi tarkoitettu? Kyllähän siinä tietenkin voisi olla enemmän sisältöä kuin elokuvassa, mutta hieman kyllä epäilen sitä, etenkin kun se julkaistiin samaan aikaan elokuvan kanssa.

Lyhyesti taiteesta ja “taiteesta” (ja muusta)

Pian on taas se aika, kun saa laatia elämän tilinpäätöksen kuluneelle tilikaudelle. Pian, muttei vielä. Sen sijaan tulin tajunneeksi, että näinä päivinä tulee täyteen tasan vuosi siitä, kun sain opintoni kasaan ja muutin Lahteen. Lahdesta voi kaupunkina olla montaa mieltä, ja tiesin aina, etten sinne jää. Ei siksi, että olisin inhonnut Lahtea – päinvastoin, loppujen lopuksi siellä olisi voinut vaikka asuakin – mutta tiesin, etten sieltä koulutusta vastaavaa työpaikkaa olisi saanut. Silloin en tosin uskonut erityisemmin työnsaantimahdollisuuksiini, ja yritin järjestelmällisesti hakea toisin kouluttautuneiden paikkoja, ja melkein kaikista sanottiin, että olin liian kouluttautunut. Muut pysyivät vaiti ja valittivat, ettei heidän valintansa tällä kertaa osunut minuun. Päättelin, ettei ole mahdollisuuksia mihinkään työhön. En tiedä, kumpiko sitten lopulta oli hienompaa: se, että sain ylipäätään työpaikan vai se, ettei se ollut matematiikan opettajan pesti. Enää ei kukaan kysy, että mikä minusta sitten tulee, jos ei kerta opettaja. Toisinaan ihmettelen edelleen, miten “teoreettisella” matematiikalla ja tähtitieteellä voi päästä vakuutusalalle, mutta enpä vaan ole ainoa.

Tulin käyneeksi viikonloppuna myös Ateneumissa. Minähän en ole koskaan (kuva)taiteen päälle ymmärtänyt tuon taivaallista, joten siihen nähden pidin Pekka Halosen maalauksia esitelleestä näyttelystä yllättävänkin paljon, olkoonkin että loppusuoralla alkoi tympäisemään miehen fiksaatio talvimaisemakuviin, jotka alkoivat jossain vaiheessa näyttää toistensa plagiaateilta. Alussa kuitenkin maalaukset miellyttivät silmääni, ja myöhemminkin ne muotista poikenneet (lähinnä kai Kalevala-aiheiset) olivat vaikuttavia. Tietysti katselen mieluummin sataa samanlaista maalausta suomalaisesta talvesta kuin yhtäkään taideteokseksi kutsuttua neitsythuorakirkkoa (hohhoijakkaa, miten teennäisen raflaava nimi) tai hevosenpaskalla sotkettua pintaa, eli siis modernia taidetta. En kuitenkaan ole valmis liittymään taideväkeen, mutta ehkä viitsin jatkossa ottaa riskin ja käydä vaikka siellä EMMAssa, tai mieluummin Espoon kaupunginmuseossa, joka näemmä sijaitsee samassa paikassa. Saa nyt nähdä. Vielä en kuitenkaan lue itseäni taideväkeen kuuluvaksi, eikä siitä varmaan ole koskaan vaaraa.

Siimahäntä

Pistin tänään pääni ulos, ja kävin katsomassa Päivälehden museossa Mikki Hiiri 80v. -näyttelyä. Pettymys. En ole koskaan ollut varsinainen Mikki-fani – Mikki on vähän sellainen ärsyttävä nirppanokka, ja Mikin kannoilla kulkee kolmasti kirottu Ankkalinnan oma Jar Jar Binks, eli tietenkin Hessu – mutta hyviäkin Mikki-tarinoita on, ja Mikistä irtoaisi kyllä paljon juttua aikuisempaan makuun. Tämä näyttely oli kyllä selkeästi lapsille suunnattu, vaikka muutamalla seinällä olikin hieman historiikkejä, ja muutamia näytteitä paremmista Mikki-seikkailuista. Oma suosikkini on varmastikin Aku Ankan Taskukirjasta 55: Mikki Kummitusjahdissa löytyvä tarina Mustan Aaveen Arvoitus, joka on ilahduttavan synkeä muisto ajasta, jolloin Aku Ankoissakin hahmot olivat kuolemanvaarassa, ja konnat todella yrittivät päästä vastustajistaan eroon lopullisin menetelmin. Ymmärrän tietysti, että Aku Ankat ja Mikki Hiiret on tarkoitettu pääsääntöisesti perheen pienimmille, ja että nykyään lastensuojeluhysterian nimissä tarinat päivitetään nykyaikaan paitsi siivoamalla vanhoja asenteita – Tupu, Hupu ja Lupu tuskin saavat enää turpiinsa Akulta – ja vaihtamalla ne uusiin, sekä poistamalla loputkin särmät. Onkohan Roopekaan enää ahne kapitalisti, joka sumeilematta petkuttaisi yksinkertaisilta alkuasukkailta rahat pois, kauppaisi huumeita ja harrastaisi veronkiertoa? Verosotkuja ei varmaan enää löydy, kun ne ovat lasten mielestä niin tylsää asiaa, huumeet eivät luonnollisestikaan kuulu Ankkalinnan kaduille, eikä nykyään saa olla yksinkertaisia alkuasukkaita, vain “erilaisia kulttuureja”. Täytynee ottaa tehtäväksi päivittää ankkalinnankuvani ajan tasalle.

Ei sillä, ei minustakaan Akujen ja Mikkien tarvitse olla Paska Ankan tasolla, mutta faktahan on sekin, että Aku Ankkoja on luettu Suomessakin vuosikymmeniä, ja varmasti monet 70- ja 80-luvulla syntyneet ovat saaneet nauttia särmikkäämmistä tarinoista. Niinikään myös meitä kiinnostaisi tarkemmat historiikit tarinoista, niiden alkuperistä, käsikirjoittajista ja piirtäjistä – olisin itse ollut hyvin kiinnostunut pienistä vertailevista analyyseistä, eli vaikka juuri siitä, miten tarinat ovat vuosien varrella muuttuneet. Mutta ei. Tärkeämpää oli saada kirkuville kakaroille mikki-puku päälle.

Serbiassa miehet ratsastaa

Minulla on pieni dilemma: säilyttäisinkö katu-uskottavuuteni rippeet, vai katsoisinko viikonloppuna Eurovision laulukilpailut. Vaikka olenkin vankkumaton raskaan musiikin ystävä, ei Teräsbetonin virsi ole oikein vakuuttanut minua – se on jotenkin niin kevytheviä, etten pysty innostumaan. Kuitenkin toisaalta olen sitä mieltä, että tämä meidän köyhän miehen Manowar on sopiva edustaja, ja yhdessä Lordin ja viime vuoden rock-henkisen Hanna Pakarisen kanssa ovat osoitus siitä, että suomalaisen musiikin kentässä raskas musiikki ei ole mitenkään merkityksettömässä asiassa – niin sanotussa undergroundissa suomalainen metalli on ymmärtääkseni kovassakin huudossa. Liputan siis Teräsbetonille korkeintaan keskinkertaisesta kappaleesta huolimatta.

Tympii vaan jälleen kerran tämä umpisuomalainen mentaliteetti: heti, kun häiriintyneiksi kuvitellut laudatur-ylioppilaat oli saatu pois päiväjärjestyksestä, alkoi vinkuminen siitä, kuinka “taas” pelataan hevikortti ja lähdetään maailmalle nolaamaan itsemme, keräämään nollapisteet ja myymään sielumme paholaiselle. Kuten Lordin vuonna 2006, ei meillä tänäkään vuonna kuulemma ole mitään mahdollisuuksia pärjätä, eikä kuulemma naamaansa kehtaa enää Euroopassa näyttää. Ikään kuin “iskelmäkorttia” ei olisi pelattu jo kymmeniä kertoja, ja ikään kuin emme olisi jo monet monituiset kerrat häpäisseet itseämme tuhannesti pahemmin lähettämällä niitä iänikuisia lauravoutilaisia ja jarisillanpäitä enkelinsiipineen riekkumaan esiintymislavoille. Määkyjien olisi aika herätä todellisuuteen: Suomessa osataan tehdä raskasta musiikkia hyvin, ja ennen kaikkea niin, että muutkin kuin suomalaiset pitävät siitä ja juuri siksi minusta on hyvinkin luontevaa lähettää juuri sitä edustamaan meitä. Se, ettei joku HIM tai Children of Bodom pärjää kunnolla Yhdysvalloissa, ei ole osoitus suomalaisten huonoudesta, vaan siitä, ettei raskas musiikki, sellaisena kuin me sen ymmärrämme, muutenkaan taida olla kovassa huudossa pohjois-Amerikassa.

Sitä paitsi, yleisö puhui ja äänesti pojat Serbiaan. Demokratia siis voitti, ja nyt on enää turha valittaa. Kyllä minäkin pidin itseasiassa enemmän Vuokko Hovatan Virginiasta, vaikka yleensä tuo Ultra Bra -osasto ei mieleeni ole alkuunkaan, mutta Teräsbetonilla tutaan kunniakas tappio suohon nauramisen sijaan. Ei tietenkään sillä, että piittaisin tuon taivaallista mistään hömppäkisoista, kunhan vain lämpimikseni aiheesta kirjoitan.

Peli ei ole vielä pelattu, pojat ja tytöt

Tulin vappuna katsoneeksi DVD-kanavalta suomalaiselokuvan ‘Game Over‘. Se pohjautuu takavuosien Heinon pariskunnan tapaukseen, jos joku vielä muistaa. Suomalainen nykyelokuva nojautuu ehkä liikaakin nuorten aikuisten hektiseen, eli pääkaupunkiseutulaiseen huumeiden, viinan ja tupakan täyteiseen, elämään, eikä Game Over ole poikkeus. Päihteillä ehkä vain on tavanomaista pienempi rooli, mikä sinänsä on hyvin virkistävää. Elokuva muistuttaa turhan paljon musiikkivideota omituisine leikkauksineen ja painajaismaisine valaistuksineen, ja juonikin on lopulta melko yksinkertainen. Nykypolven pinnallista elämää on jo ruodittu paremmin mm. American Psychossa (tottahan kaikki katsoivat sen, kun se viikko pari sitten tuli televisiosta?), johon Game Overia onkin verrattu, eikä ihan aiheetta: kummassakin tapetaan, kummassakin on seksiä, kummassakin päähenkilöt ovat narsistisia sosiopaatteja, ja kumpikin elokuva jättää auki, kuinka suuri osa asioista vain päähenkilön kuvittelua ja sepittelyä.

Olen ollut huomaavinani, että amerikkalaisissa elokuvissa – otetaan nyt esimerkiksi American Psycho, kun se nyt on jo esillä – “menestyvä nuori aikuinen” tarkoittaa useinkin huippuyliopistosta valmistunutta rikkaan perheen vesaa, joka on hyväpalkkaisessa työssä finanssialalla ja elää Manhattanilla. Suomessa sama termi tarkoitti ennen IT-kuplan puhkeamista IT-alalla työskentelevää diplomi-insinööriä, mutta nyttemmin lähinnä varakkaasta perheestä lähtöisin olevaa, urheilevaa tuoretta ylioppilasta. Vaikka ylioppiluus onkin käynyt läpi huimaavan inflaation, yhdistyy ylioppilaassa kuitenkin hybriksen lisäksi palvottu nuoruus ja lupaava tulevaisuus täynnä unelmia ja suunnitelmia. Toisessakin takavuosien, muutenkin kuin Reino Nordinin osalta Game Overia muistuttava, elokuvassa Hymypoika päähenkilöt olivat varakkaiden perheiden tuoreita ylioppilaita, he vain käyttivät murhaamiseenkin varatun energian seksiin ja yhteen itsemurhaan.

Toisaalta on ehkä jopa hieman merkillistä, että menestys ruumiillistetaan niinkin usein ylioppilaisiin. Nyt kun ylioppilaita taas valmistuu sankoin joukoin, mukanaan yksi (yllättäen lyhyen matematiikan kirjoittanut) 9 laudaturin kokelas, alkaa lehtien palstoilla iänikuinen kitinä siitä, kuinka lukiopapereilla ei tee mitään, ja että pitäisi mieluummin juhlia ammattiin valmistuvia. Vaikka pelkkä ylioppiluus ei enää nykymaailmassa tarkoitakaan juuri mitään, tympäisee minua silti tuo kateellisten panettelu. Valkolakki ei tietenkään ole (enää) muuta kuin välietappi, eikä se tietenkään ole tae mistään loistavasta tulevaisuudesta, on se silti saavutus – ainakin näiden useampilaudaturisten kohdalla – ja minusta on lähinnä noloa lähteä ylenkatsomaan sitä vakuuttaen samalla itselleen, miten ammattikoulun jälkeen ehtii tienata (eli maksaa itsensä kipeäksi veroista) monta vuotta, ennen kun nämä pullamössöt pääsevät työelämään, eivätkä edes sitten tee oikeita töitä, tai miesten tapauksessa miesten töitä. Olen kuitenkin varma, ettei näillä marisijoilla itsellään ole kapasiteettia läpäistä ylioppilastutkintoa kunnialla, saati sitten saada edes sitä yhtä laudaturia, johon itse henkilökohtaisesti ylsin (tosin oli se sentään sinä keväänä meidän lukion ainoa pitkän matematiikan laudatur).

On helppo ajatella, että lukio on juuri se haahuilevan nuoren paikka, jonne mennään kun ei muutenkaan keksitä, ja että ammattikouluun mennään kirkkain visioin omista unelmista, ja tämän vuoksi pitäisi juhlia nimenomaan ammattiin valmistuneita, eikä “mitään osaamattomia” jatkossa veronmaksajien rahoilla eläviä turhakkeita. Asiaa voisi ajatella niinkin, että ammattikouluun mennään, koska sieltä saa ammatin muutamassa vuodessa ja pääsee tienaamaan rahaa. Se on lyhyt ja helppo tie. Pari vuotta ja se on siinä. Lukioon menevä nuori sen sijaan sijoittaa tulevaisuuteen, ja kuten sijoituksissa yleensä, ottaa selkeän riskin, joka ei maksa itseään takaisin vuosikausiin, eikä valmistuttuaankaan voi olla varma, saako töitä mistään. Sitä en tosin epäile, etteikö esimerkiksi tämä Sarianna Mankki saavuttaisi jotain – ei ehkä maailman keisarinnautta, mutta ahkeruudella sitä on laudaturit kirjoitettu, ja ahkeruudella selvitään jatkossakin.

Siis yhteenvetona Game Over oli toisaalta tavanomainen nykysuomalainen elokuva, mutta toisaalta se myös poikkesi tarpeeksi valtavirraksi ansaitakseen ainakin yhden katselukerran.